Hei sinä, joka näytät mielestäni enkeliltä

Sanoinko sitä koskaan ääneen?

Sinä olit se omituinen tyttö,

jaloissasi punaiset säärystimet.

 

Minä tyydyin aina

halpamarketista ostettuihin sukkiin.

 

Olet viehkeä.

Tyttö, joka näyttää Lumikilta.

Voisinko parempaa toivoa?

 

Istuit vieressäni ja itkit.

Kaksi ja puolituntia.

Tahdoin halata surusi pois,

mutten koskaan uskaltanut.

 

En toisinaan osaa lukea ajatuksiasi.

Silloin vain hymisen vastaukseksi

ja tutkiskelen lisää silmiäsi.

 

Olet ollut aina sellainen ihminen,

jota tarvitsisi halausta pysyäkseen koossa,

mutta joka ei halua pyytää sitä keltään.

Tai ehkä et ole ollut sellainen aina.

Olen tuntenut sinut vain hetkisen,

vaikka se tuntuu pidemmältä kuin sata valovuotta.

 

Parasta aamuissani on herätä kuudelta,

kun saan sinulta viestin.

(Vaikka voisin nukkua kahdeksaan.)

Ja vastata sinulle vasta sitten,

kun aurinko on kiirinyt ylös taivaankantta.

 

Silti sinä istuit siinä ja tärisit pelosta.

Pelkäsit, ettei juna odota, vaikka olin matkassasi.

Mitä jos maailma ei olekaan niin kamala paikka?

 

Minä istun kirjaston kauimmassa nurkassa

ja mietin, onko se enää samanlaista.

Se, kun näkee pitkästä aikaa.

Ja sitten sinä tulet siihen kopisevine korkoinesi.

Ja minä totean,

että se on vielä parempaa.