Selkä vasten kalliota,

haaveet kirjoitettuna muistivihkoon,

kaulassa kolmekymmentä senttiä maksanut huivi.

 

Minä olin pitkään loukkaantunut,

lapsi, jota ei koskaan kutsuttu sukujuhliin.

Nykyään en jaksa välittää.

Enkä vieläkään saa kutsuja.

 

Masennus nakuttaa takaraivossa.

Unta, unta, unta.

Väsymys syö viimeisetkin voimat,

olisipa aurinko täällä.

 

Jalassa kolmet villasukat,

varpaat silti kohmeessa.

 

Yhden miehen karaoke kahden miehen asunnossa.

Miksi kukaan ei kuule?

 

Pöydät täynnä pesemättömiä astioita,

jääkaapissa vanhentunut maito.

Elämä pysähtyi kuukausia sitten.

Minä hengitän pölyä keuhkoihini.

 

Vuokran hinta neliömetriltä

vuonna kaksituhattaviisitoista

vain yhdeskän pilkku kuusikymmentäkaksi.

Vanha koira ei opi uusia juttuja.

 

Sijaisopettajien pitkä kaarti,

jokainen heistä

on käynyt tämän koulun.

Aikuiset uskottelevat kaikkien olevan kateellisia.

Minä en usko aikuisia.

 

Ikkunapaikalla kaunis poika

lyö päätään selkänojaan,

ehkä kenenkään elämä ei mene odotusten mukaan.

 

Hei sinä, joka näytät mielestäni enkeliltä

Sanoinko sitä koskaan ääneen?

Sinä olit se omituinen tyttö,

jaloissasi punaiset säärystimet.

 

Minä tyydyin aina

halpamarketista ostettuihin sukkiin.

 

Olet viehkeä.

Tyttö, joka näyttää Lumikilta.

Voisinko parempaa toivoa?

 

Istuit vieressäni ja itkit.

Kaksi ja puolituntia.

Tahdoin halata surusi pois,

mutten koskaan uskaltanut.

 

En toisinaan osaa lukea ajatuksiasi.

Silloin vain hymisen vastaukseksi

ja tutkiskelen lisää silmiäsi.

 

Olet ollut aina sellainen ihminen,

jota tarvitsisi halausta pysyäkseen koossa,

mutta joka ei halua pyytää sitä keltään.

Tai ehkä et ole ollut sellainen aina.

Olen tuntenut sinut vain hetkisen,

vaikka se tuntuu pidemmältä kuin sata valovuotta.

 

Parasta aamuissani on herätä kuudelta,

kun saan sinulta viestin.

(Vaikka voisin nukkua kahdeksaan.)

Ja vastata sinulle vasta sitten,

kun aurinko on kiirinyt ylös taivaankantta.

 

Silti sinä istuit siinä ja tärisit pelosta.

Pelkäsit, ettei juna odota, vaikka olin matkassasi.

Mitä jos maailma ei olekaan niin kamala paikka?

 

Minä istun kirjaston kauimmassa nurkassa

ja mietin, onko se enää samanlaista.

Se, kun näkee pitkästä aikaa.

Ja sitten sinä tulet siihen kopisevine korkoinesi.

Ja minä totean,

että se on vielä parempaa.

Veljeni kysyi minulta tänään kysymyksen,

"Aiotko tehdä isona lapsia?"

 

Olisikin niin yksinkertaista.

Tarvitaan Se Oikea,

(eli onneton avioliitto).

Sitten keskustellaan lääkärien kanssa,

lääkitys, hoitotarve,

fyysinen tilanne.

 

Alkaa odotus.

Ei lapsen odotus.

Odotetaan sitä,

milloin saa alkaa yrittää.

 

Yrittäminen se vasta tuskallista onkin,

karille voi kasahtaa niin monesta syystä.

Tarvitsen lisää lääkitystä.

Tai sitten ei muuten nappaa.

 

Odotuksessakin on monta mutkaa.

Niin monta, että

"En varmaan"

on jo ihan perusteltu.

Viime yönä nukuin sohvalla,

niin nukun seuraavanakin.

Äiti lupasi ostaa joululahjaksi lisävuoteita,

raha tuli tielle.

Köyhän perheen dilemma.

 

Ongelmia ei paljasteta vieraille,

kuiskitaan neljän seinän sisällä.

 

Joulu aiheuttaa seinähulluutta.

 

Elokuvissa otetaan taiteellisia vapauksia,

elämässäni ei vapautta olekaan.